Taas tulee kiire koodata. Vanhasta projektista pitäisi päästä eroon pikaisesti. Aikaa on tämä ja ensi viikko. Ensi viikolla vain minulla on vähän kiireitä, enkä ehdi koodata täysi päiväisesti kuin kahtena päivänä ja tätäkään viikkoa ei ole jäljellä kuin tämä päivä ja huominen. Kaikesta tästä seuraa loogisesti se, että minun pitää tulla taas viikonloppuna töihin. Aargh! Tai sitten minun pitäisi olla yli-inhimillisen nopea ja tehokas, mitä en tietenkään voi olla. Hyvä kun kykenen edes inhimilliselle tasolle.
Joitakin kappaleita kuunnellessa hommat tuntuvat sujuvan paremmin, kuin toisia kappaleita kuunnellessa. Itse asiassa joistakin kappaleista tulen sellaiselle mielialalle, että mikään ei ikinä onnistu. Eivätkä sellaisetkaan kappaleet silti ole minusta huonoja, oikeastaan mieleni tekee useinkin kuunnella sellaisia kappaleita. Haluankohan kuunnella tuollaisia kappaleita siksi, että oikeastaan minusta tuntuu jo muutenkin siltä, että mikään ei onnistu? Vai tuleeko mieliala niistä ja minun muuten vain tekee mieli kuunnella niitä? Jos kuuntelen vuorotellen epäonnistumismusiikkia ja onnistumismusiikkia, niin työskentelenkö sitten keskiverrosti? Riippuuko työtehokkuuteni täysin kuuntelemastani musiikista? Olenko musiikin sätkynukke? Jos olen, niin ohjaako musiikkimakuni kaikkea toimintaani? En voi tajuta. Tai en halua ymmärtää.
Olen päässyt vanhassa projektissani mieltä ylentävään vaiheeseen, jossa minun pitää lisätä kannettavalla tietokoneella kirjoittamani koodi, jonka tein ilman kehitysympäristöä, varsinaiseen kehitysympäristöön. Sanomattakin on selvää, koodi on täynnä virheitä. Harkitsen vakavasti kaiken kirjoittamista uusiksi. Voi olla että selviytyisin hommasta hieman nopeammin vain korjaamalla koodin, mutta virheiden korjaaminen on ärsyttävämpää kuin saman jutun koodaminen uudestaan. Hyvällä tuurilla mieleeni on jäänyt jotain edellisestä kerrasta, ja koodaan nyt saman jutun itse asiassa hieman paremmin.
Tuijottelen ikkunasta pihalle. Siellä on rakennuksia, autoja ja ihmisiä. Viimeksi mainitut ovat ehkä mielenkiintoisimpia, vaikka eivät hekään kyllä kovin mielenkiintoisia ole. Jos minun pitäisi muutamalla sanalla kuvailla ikkunasta näkyviä ohikulkijoita, kuvailisin heitä varmaankin sanoilla "ihme hiippareita". Enin osa ihmisistä näyttää kuljeksivan tuolla sen näköisinä, että ei heillä ole oikeastaan mitään erityistä syytä mennä paikasta toiseen, mutta he nyt vain menevät jonnekin, kun eivät parempaakaan tekemistä keksi. Vain harvalla ihmisellä näyttää olevan kiire mihinkään. Oikeastaan "ihme hiipparit" kuvastaa ihan hyvin kiireisiäkin ihmisiä. Suurin osa maailman ihmisistä taitaa olla "ihme hiippareita". Varmaan minäkin. Muut ihmiset ovat tylsiä, pelottavia ja kammottavia. Ehkä jokunen todella kivakin ihminen löytyy jostain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti