maanantaina, helmikuuta 12, 2007

Osa minuuttani on kadonnut

Kaamea katastrofi on osunut kohdalleni! Rannekelloni hukkui aamulla työmatkalla. Yhtäkkiä työpäivän kultainen triangeli on rikottu: monitorin tuijottelu, ikkunasta tuijottelu, kellon vilkuilu. En voi enää vilkuilla kelloa, kun sitä ei ole. Voinhan minä tietysti edelleen vilkuilla pelkkää rannettani - mutta jotenkin se ei tunnu samalta! Väheneekö päivittäinen liikuntani nyt 33%? Lihonko hetkessä muodottomaksi möykyksi? Minun pakko saada jostain rannekello. Palasin jopa kesken työmatkan takaisin kotipihaan etsimään kelloa, mutta ei sitä löytynyt. Hirviömäinen lumihanki ahmaisi sen. Tai joku rikollismielinen ohikulkija huomasi sen tiellä ja laittoi taskuunsa. Nyyh. En voi kuin itkeä hiljaa mielessäni. En kehtaa alkaa edes oikeasti kunnolla itkemään, kun työtoverit alkavat tuijottaa.

Pitäisiköhän minun piirtää käteeni rannekellon kuva? Tai tehdä paperista imitaatiorannekello? Piirretty rannekello ei varmaankaan toimi, koska sen viisarit eivät liiku. Piirretty kello vain muistuttaisi minua siitä, että oikea kelloni on hukkunut. Paperiseen kelloon voisin askarrella ehkä liikkuvat viisarit, joita voisin aina muistaessani liikutella, mutta sekään ei oikein tunnu kelvolliselta. Sitä paitsi ruutupaperinen rannekello näyttäisi tyhmältä, hajoaisi helposti ja sen tekeminen voisi herättää tarpeetonta huomiota. Aargh!!!

Ajan selville saaminen ei ole oikeastaan ongelma. Monitorin oikeassa alanurkassa näkyy kellonaika ja kännykässäkin on kello. Monitorilla oleva kello ei kuitenkaan ole hyvä, koska tuijottelen monitoria muutenkin ihan liikaa, ja haluan vilkuilla välillä muuallekin. Tietysti voisin vilkuilla kelloa aina välillä puhelimesta, mutta sekään ei jotenkin tunnu oikealta. Jatkuva kännykän käpälöinti on hermostuttavaa ja näyttää tyhmältä. Pitäisiköhän minun äkkiä käydä ostamassa joku varakello täksi päiväksi? Kellot ovat kyllä aika kalliita, ja jos ostaisin ihan huonon kellon, niin sekin ärsyttäisi, vaikka sitä ei tarvitsisi pitää kuin päivä. Kotona minulla sitä paitsi on jo vararannekello. Tai oikeastaan se on sykemittari, mutta kyllä se kellostakin käy. Sen voi laittaa ranteeseen ja siitä näkee ajan.

Voisinkohan pitää töistä lomaa, kunnes saan taas kellon ranteeseen? Ei tästä työnteostakaan tunnu mitään tulevan, kun ajatukset pyörivät vain siinä kellossa. Mitähän sille kelloraukalle kuuluu? Makaako se lumihangessa kosteuden hivuttautuessa sen herkkään koneistoon? Vai onko sen jonkun inhan rikollisen limaisissa hyppysissä? Tietysti on pieni mahdollisuus, että joku kiltti partiolainenkin voinut löytää sen ja on ehkä parhaillaan palauttamassa sitä löytötavaratoimistoon. Toivottavasti kotini nurkilla asuu paljon kilttejä partiolaisia!

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Siskoni opetti että aina kun jotakin hukkuu on etsittävä kengästä ja patterin välistä. Oletko etsinyt kengästä ja patterin välistä?

Anonyymi kirjoitti...

Äskeiseen vielä lisätäkseni, kun viimeksi etsin kadonneita avaimia löysin patterin välistä korkinavaajan ja karamellin jotka näyttivät olleen sielä vuosikausia. Avaimet ovat kyllä edelleen kateissa :(

kipeeisi kirjoitti...

Etsin monestakin kengästä ja patterin välistäkin ja käänsin lähes koko pihan lumihangen ylösalaisin... Turhaan, mutta onneksi kiltit lapsukaiset löysivät kelloni! :)
Kiitos vinkistä joka tapauksessa, pidän sen mielessä ensi kerrallakin kun hukkaan jotain. Ehkä silloin tärppää kengästä tai patterin välistä!