Tänään on tapahtunut kauheuksia: Ensin sain sähköpostissa viestin, jossa kehoitettiin saapumaan kello 12.30 taukotilaan. Pahat aavistukset valtasivat mieleni. Sydän verta vuotaen raahauduin kuitenkin paikalle, ja mikä kauheus siellä odottikaan: Joku pelottava nainen survoi piikin minun omaan pikku kätöseeni ja pumppasi reikään nestettä. Kuullema jotain taudin aiheuttajia. Huusin tietysti niinkuin tapettavan kuuluu. Olisihan se pitänyt arvata, että töissäkäynti koituu kuolemakseni.
Tänään en varmaan voi enää tehdä muuta kuin odottaa ensimmäisten oireiden saapumista, hidasta riutumista ja lopulta koittavaa helpotusta. Joko kuolen tai sitten vain lähden kotiin. Ehkä kuolen sitten siellä juuri kun luulen jo pelastuneeni kaikelta.
Ihan kuin tuntisin tappavien viruksien syöksähtelevän käsivarteni verisuonistossa. Ne rappeuttavat koko ruumiini pala palalta. Pystyn hädin tuskin enää juomaan kahvia. Kun oikein keskityn, saatan tuntea lähestyvän tuskan aallon jossain tajuntani syövereissä. Aivoni alkavat varmaankin halvaantua.
Kukaan ei varmaankaan huomaa, että aivoni ovat halvaantuneet vielä pitkään aikaan. Tuijotan herkeämättä tietokoneen näyttöä niinkuin aina, ja hermostoni on niin ehdollistunut tähän työpaikalla kökkimiseen, että käteni liikkuvat, vaikka aivot eivät enää toimikaan. Nostelen tyhjää kahvikuppia huulilleni, sohin hiirellä ympäri ruutua ja naputtelen silloin tällöin jotain satunnaisia näppäimiä.
Lopulta tämä kaikki loppuu kun elimistöni on kuluttanut kofeiinin loppuun. Käsien tärinää vähenee ja lopulta pakkoliikkeet lakkaavat. Ehkä silloin joku saattaa kysyä minulta onko kaikki ok, ja kun en vastaa, joku varovasti tönäisee minua ja rojahdan tuolilta lattialle.
Onpas taas käsittämättömän tylsää. Jos ei aivohalvaus pian ala aktualisoitua, mun on pakko jatkaa testaamista ja bugien korjausta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti