Synkät pilvet peittävät taas taivaan. Mielikin on aika matalana. Kauhuprojekti vain jatkuu ja jatkuu, eikä loppua näy. Tekemättömiä töitä olisi aivan liikaa, bugeista puhumattakaan. Ei huvita tehdä mitään, mutta pakko kai sitä on pakko jotain touhuta, että tästäkin hirveydestä pääsisi joskus eroon. Rasittavaa pään seinään hakkaamista taas tämäkin projekti. Täytyy varoa vain, ettei tämä pääse lipsahtamaan tavallisesta tylsyydestä ärsyttävyyden puolelle.
Juna lähti juuri ratapihalta ja jätti ratapihan täysin tyhjäksi. Yksi ihminen seisoskelee tuolla kauempana radan varressa. Jostain syystä autiosta ratapihasta tulee minulla mieleen jokin vanha lännenelokuva. Tuo yksinäinen tyyppi on kuin palkkionmetsästäjä, joka odottelee rosvojoukon saapumista ratapihan toiseen päähän. Sitten he mulkoilevat hetken toisiaan ja alkavat tavoitella revolvereitaan. Palkkionmetsästäjä tietysti ampuu rumat rosvot vakaalla kädellään salaman nopeudella. Jostain nurkan takaa ilmestyy haudankaivaja mittailemaan raatoja ja joku pikkupoika tulee pällistelemään palkkionmetsästäjää, joka sytyttää tupakkaa täysin välinpitämättömän näköisenä. Taustalla soi melankolinen huuliharppuesitys.
Ilma monitorin yllä väreilee taas, tai sitten taas kärsin aistiharhoista. Joka tapauksessa talon katto, jota tuijottelen monitorin reunan yli, näyttää aaltoilevan. Eilen illalla televisiosta tuli joku dokumentintapainen hallusinogenisistä huumeista. Huumeiden käyttäjien kuvaukset olotiloistaan kuulostivat paikoitellen pelottavan samankaltaisilta kuin kokemukseni täällä töissä äärimmäisen tylsistyneenä. Elimistöni varmaankin erittää aivoihini jotain huumetta, jotta se kestäisi sietämättömän tylsyyden. Usein tuntuu kuin havannoisin ympäristöni täällä korostuneen voimakkaasti, näen olemattomia ja pystyn kokemaan empatiaa jopa teollisuusrobotteja kohtaan. Pitäisi kai olla iloinen: Käsittääkseni jotkut ihmiset maksavat huumeista huomattavia rahasummia päästäkseen tähän samaan olotilaan. Ja minulle jopa maksetaan tästä!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti